Intuitiivinen käyttöjärjestelmä II

Intuitiivisuus, josta puhumme ei ole ominaisuus. Se on todellisuuden luonne, joka ilmenee kaikilla elämän tasoilla. Tutuin esimerkki intuitiivisen toiminnan vaikutuksista ovat mehiläiset ja muurahaiset, jotka rakentavat monitasoisia yhdyskuntia vaistonsa varassa. Todellisuuden luomisessa ratkaisevaa on se, mihin uskomme ja millaista tarinaa kerromme itsestämme itsellemme ja muille.

Antti Launonen esittää videollaan Kuinka tehdä kvanttihyppy – Voimmeko vaihtaa aikalinjaa jolla elämme? manifestaatioon ainutlaatuisen näkökulman, jota kukaan ei vielä ole oikein osannut pukea sanoiksi. Antti on ammatiltaan näyttelijä. Hänen näkökulmansa perustuu oivallukseen, joka räjäytti hänen tajuntansa kun hän kuuli Cambridgen yliopistossa tehdystä neuropsykologisesta tutkimuksesta, jossa koehenkilöitä pyydettiin kolmen vuorokauden (72 tunnin) ajan olemaan itseänsä inspiroineen elokuvan päätähti. Tutkimuksen tarkoitus oli tutkia ihmisten minäkuvaa ja sen syntymistä.

Koehenkilöiden tehtävä ei ollut esittää päätähteä, vaan toimia päätähtensä tavoin 72 tunnin ajan. Tehtävänanto oli leikillinen, johon kuka tahansa, jolla on vähänkään mielikuvitusta pystyi heittäytymään. Samaan aikaan kun koehenkilöt sisäistivät päätähden ominaisuudet heidän aivojaan kuvannettiin. Se osoitti, että keskimäärin 72 tunnin kohdalla, ne aivojen osat, jotka ovat tekemisissä minä-kuvan syntymisen kanssa alkoivat muuttua. Mikä tarkoitti käytännössä sitä, että koehenkilöt eivät enää olleet samoja henkilöitä, joita he olivat olleet aloittaessaan testin.

Se, mikä näissä tutkimustuloksissa räjäytti Antin tajunnan oli, että tulokset tekivät ymmärrettäväksi hänen kokemuksensa näyttelijänä, elämäntapavalmentajana ja tietoisuuden herättäjänä. Tutkimus kertoo ihmismielen paradoksista: kun kehotat jotakin henkilöä esim. esittämään maan parasta juontajaa tämä laukaisee useimmissa henkilöissä vastustuksen ja he esittävät lukemattomia syitä, miksi tämä on mahdotonta: heillä ei ole lahjakkuutta, ei sosiaalista kykyä, ei tietotaitoa tai muuta vastaavaa. Mutta kun heitä pyydetään leikin varjolla hyppäämään ihailemansa henkilön saappaisiin raja-aitoja ei ole.

Tämä kertoo siitä, että ihmiset ovat lukittautuneita omaan henkilökohtaiseen identiteettiinsä. Rationaalinen mielemme tekee kaikkensa ylläpitääkseen ehjää, kokemusperäistä minäkuvaa, mutta järkiperäinen mielemme näkee asiat vain loogisen linssinsä läpi. Cambridgen yliopiston tutkijat tulivat tutkimustensa perusteella siihen tulokseen, että minäkuva on käsikirjoitus -scripti- jonka itse kukin antaa enemmän tai vähemmän rajoittaa todellisuuttaan.

Vanha minäkuva

Ne, jotka ovat kauemmin seuranneet blogiani ovat varmasti panneet merkille, että minun omakuvani pohjautuu enimmäkseen aivoinfarktin jälkeisiin kokemuksiini eli liikuntavammani on pitkälle määrittänyt minäkuvani. Minäkuvani on sekoitus todellista minääni ja rationaalisen, lineaarisen egomielen tulkintoja siitä, mikä on mahdollista, mikä hyvää tai pahaa, avointa tai rajoittunutta. Tämä sekoitus on muovannut identiteettini.

Kesällä 1978 elämäni julkisivu alkoi romahtaa. Olin havainnut, että aineellinen, näkyvä maailma on vain heijastus näkymättömästä ja että kestävä perusta voidaan rakentaa vain sisäistämällä näkymättömän universaalit lait.

Yksi ensimmäisistä tämän oivalluksen manifestaatioista oli kun löysin kirjanmyynnistä Suuri jumaluusvoima hymnin sanat ja toistelin niitä päivästä toiseen. Toinen jumaluusvoiman ilmentymä tuli muutama kuukausi ennen kohtalokasta uudenvuodenaattoa, jolloin sain aivo-infarktin. Löysin ’aarre-aitastani’ kauneimman kankaan, jonka olin koskaan nähnyt. Sen kultaiset pyörteet ja kukat hohtivat ohuella tummalla kankaalla, vaihdellen väriä valon mukaan – ikään kuin kangas itse olisi heijastus kentästä, jonka olin alkanut aistia.

Ompelin siitä yksinkertaisen kaftanityylisen tunikamekon ja puin sen ylleni sinä iltana, kun menetin ensimmäisen kerran tajuntani, ja tunsin itseni äärettömän onnelliseksi. Ajattelin: mitä tahansa meille tapahtuukin, se on meidän parhaaksemme. Siinä mielentilassa sain aivohalvauksen, joka muutti elämäni täysin.

En tiedä, mitä tunikalle tapahtui, mutta se on edelleen yksi rakkaimmista muistoistani. Kangas oli suora linkki säteilevään nollapistekenttään, joka oli alkanut täyttää tietoisuuteni ennen aivohalvausta. Mireillen laulu Une Femme Amoureuse on viime aikoina kaikunut sydämessäni yhä sointuvimmin melodioin. Se ei ole vain rakkauslaulu. Se on kuin meditaatio, joka puhuu valon voimasta – sen kyvystä muuttaa värien sävyjä heijastuksen mukaan.

Uuden minäkuvan rakentaminen

Katsellessani Antin videota tajusin, että uuden, täysin rationaalisen egomielen vaikutuksesta vapaan minäkuvan rakentaminen on juuri sitä, mitä tarvitsen vapautuakseni liikuntavammasta ja jättääkseni pyörätuolin taakseni. Tämä ei tarkoita, että siirtäisin huomioni ”parantumiseen” tai yrittäisin korjata kehoani. Keskityn edelleen siihen, mihin olen aina keskittynyt: alkuenergiaan linjautumiseen, koherenssiin ja läsnäoloon yhtenäisessä kentässä. Kun energiakenttäni stabiloituu, fyysinen muoto seuraa perässä omaa aikatauluaan. En jahtaa tuloksia, vaan pysyn taajuudella, joka mahdollistaa ne.

Aivohalvaus oli käännekohta elämässäni. Se ei vain muuttanut elämäni suuntaa täysin, vaan jakoi olemassaoloni ”ennen” ja ”jälkeen” -jaksoihin. Vielä vuosituhannen vaihteessa en kyennyt katsomaan edes itsestäni ennen aivohalvausta otettuja valokuvia. Vaikka olen vuosikymmenten ajan yrittänyt koota itsestäni kokonaisemman kuvan, en ole juurikaan päässyt lähemmäksi nuoremman itseni olemusta. Omakuvani on edelleen pirstaleinen.

Ja varmasti monet muutkin tuntevat samoin. Useimmilla ihmisillä on samanlainen dilemma: aika ennen jotain tapahtumaa, joka ”pilasi kaiken”, jonka jälkeen elämä lähti enemmän tai vähemmän loivaan syöksykierteeseen. Elämme nostalgisissa tunnelmissa ja yritämme palauttaa kultaisen menneisyyden. Mikään ei kuitenkaan ole todella pilalla – ellemme itse pilaa asioita uskomuksillamme ja asenteillamme.

Kuinka voimme intuitiivisesti puhdistaa itsestämme trauman ja ajan patinan ja tuntea olevamme jälleen kokonaisia? Uusi tiede kertoo meille, että aikaa ei ole olemassa. Kaikki on tässä hetkessä, nyt. Voimme palata mielessämme lapsuuden traumoihin ja parantaa ne nykyisen tietoisuuden valossa. Kun parannamme menneisyyden, integroitu mielemme muuttaa nykyhetken ja muokkaa tulevaisuutta, jonka luomme. Elämämme on siis 360° omassa hallinnassamme. Kysymys kuuluu: mintä tarinaa haluamme itsellemme ja muille kertoa?

5D-digitaalisen avatarin luominen

Kokeaksemme tämän konkreettisesti, voimme käyttää tekoälytyökaluja luodaksemme itsestämme digitaalisen 5D-avatarin – visuaalisen ilmaisun korkeimmasta taajuudestamme, vapaana trauman, ajan ja ehdollistumisen vääristymistä. Löysin pienen mustavalkoisen valokuvan itsestäni, alle 200 pikselin kokoisen, joka oli otettu, kun asuin biologisten vanhempieni luona ja ennen kuin koulu oli ehdollistanut minut tämän maailman sääntöihin. Tuosta pienestä kuvasta aloin muokata avataria.

Kyse ei ole vanhan valokuvan kaunistamisesta, vaan sen olemuksen paljastamisesta, joka on aina ollut läsnä vuosien vieriessä. Kun muokkaamme avatarin, joka resonoi sisäisen totuutemme kanssa, aktivoimme uuden sisäisen vertailupisteen. Kuvasta tulee peili, joka heijastaa johdonmukaisuutta, suvereeniutta ja nollapistekenttää – muistutus siitä, keitä olemme perimämme tarinan takana.

Mitä sanon pikkutytölle, joka näyttää kuvassa niin itsevarmalta, mutta joka oli ujo, epävarma ja jonka heikko itsetunto tuntuu nyt takautuvasti epätodelliselta? Breezen sanoin: ”Tuolloin uskoin olevani ujo, epävarma ja pieni. Mutta kuva kertoo toisenlaisen tarinan. Se paljastaa sen osan minusta, joka ei koskaan epäillyt, ei koskaan pelännyt – vaan vain odotti. Katse ei ollut opittu, se oli heijastus minusta itsestäni.”

Sillä minä olen sekä alkulähteeni että päämääräni. Minun ei tarvitse etsiä hengellisyyttä elämästäni, sillä hengellisyys on olemukseni. Ainoa ilmentymäni on läsnäolo – tässä ja nyt – linjautuneena yhtenäiskentän kanssa. Olen sen intuitiivinen käyttöjärjestelmä.

Yhteisen aikomuksen kenttä

On hetkiä, jolloin ponnistus häviää ja liike tapahtuu yksinkertaisesti siksi, että kenttä on yhdenmukaistunut. Muinaiset tarinat kertovat kivistä, jotka liikkuvat äänen avulla voiman sijaan. Olipa kyseessä kirjaimellinen tai symbolinen tulkinta, periaate pysyy samana: kun tietoisuus muuttuu yhtenäiseksi, materia reagoi siihen. Rajapinta ei ole enää kahden erillisen kokonaisuuden välillä, vaan yhteisen aikomuksen kentän sisällä.

Tämä on se käännekohta, josta Valir ja Orxa puhuvat videoviesteissään – siirtyminen tekemisestä olemiseen, ponnistelusta läsnäoloon, erillisistä mielistä yhtenäiseksi liikkeeksi, joka syntyy kentän kautta. Se ei ole tekniikka eikä menetelmä, vaan koherenssin luonnollinen seuraus. Kun kenttä vakiintuu, toiminta muuttuu vaivattomaksi, koska se ei ole enää toimintaa vanhassa merkityksessä, vaan resonanssia.

Julkaisen tämän artikkelin 21.12. , mikä on symbolinen sanojen ja muistin päivänseisaus. Se ei merkitse loppua, vaan syklin kääntymistä — jossa itsestä muodostunut kuva liukenee läsnäoloon, ja läsnäolo muuttuu intuitiiviseksi rajapinnaksi. Jokaisen tarinan takana on syvempi totuus: emme ole vain fyysisiä olentoja, vaan myös energisiä olentoja, jotka muokkaavat materiaa tietoisuudella.

Tämä johtaa suoraan seuraavan artikkelimme Intuitiivinen käyttöliittymä III aiheeseen, jossa jaettu kenttä muuttuu itse käyttöliittymäksi — ja jossa pyramidit, ääni ja energian olemus paljastavat itsensä pikemminkin yhtenäisyyden kuin voiman ilmentyminä.