Laajeneva minä

Avustajani piti viikon loman syyskuun lopussa. Hänen tilallaan oli yrityksen lähettämä sijainen, jonka kanssa keskityimme koko viikon ompelutöihin, joita olen siirtänyt vuodesta toiseen, kuukaudesta toiseen. Minulla on kotona ompelukone ja saumuri, mutta en itse saa nostettua niitä edes työpöydälle. Myös muut ompelutarvikkeet ovat yleensä saavuttamattomissa huoneeseen kertyneen roinan vuoksi.

Tilasta liikkeeseen

Kun pystyimme keskittymään koko viikon ajan leikkaus- ja ompelutöihin asiat nytkähtivät odottamattomalla tavalla. Saimme neljä mekkoa viimeistelyä vaille valmiiksi. Viikon lopulla minua häiritsi suunnattomasti se, että asunnossani oli ympäriinsä kankaanpalasia, neuloja ja langanpätkiä. Mallinukke seisoi toimistossa. Sen upea tunika oli kaunis katsella, mutta …

Seuraavana päivänä soitin vuokranantajalleni ja pyysin häntä ilmoittamaan minulle kun talossa vapautuu kolmio. Siinä vaiheessa en ajatellut asiaa sen kummemmin. Minulla oli vain voimakas tunne, että tarvitsin kolmannen huoneen. Vuokranantajani sanoi, että talossa on itse asiassa tällä hetkellä vapaana kolmio, jota voisin mennä katsomaan seuraavana päivänä kun isännöitsijä on paikalla.

Turbulenssi ja selkeys

Asiat etenivät omalla painollaan tunteiden turbulenssissa. Välillä suunta oli täysin selkeä, välillä meinasin vajota epäröinnin aaltoihin. Mutta nyt minulla on muutto edessä ja sopeutuminen uuteen budjettiin. Vuokra vie suurimman osan tuloistani, mutta muuten minulla on pienet menot. Olen viime vuosikymmeninä minimoinut, optimoinut ja kutistanut itseäni tarpeeksi. Nyt on laajentumisen aika.

Tila resurssina

Sillä tila ei ole vain fyysinen ympäristö. Se on resurssi, joka mahdollistaa muiden resurssien käytön. Voin omistaa saumurin, ompelukoneen ja kankaita, mutta ilman tilaa ne ovat kuin suljettuja mahdollisuuksia. Tila on se, joka avaa mahdollisuudet. Tila tekee taidon käytettäväksi, idean toteutettavaksi ja energian suunnattavaksi. Ilman tilaa ihminen kutistuu, vaikka hänellä olisi kaikki tarvittava.

Kulttuurin kutistama minä

Näin sunnuntaina videon, joka toi esille vanhat suomalaiset sananlaskut: “Kell onni on se onnen kätkeköön” ja “joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa”. Tarkoituksena korostaa sitä, että meidän pitäisi olla kiitollisia vähäisistäkin resursseistamme. Kuullessani nyt nämä sanonnat minusta tuntuu, että asialla ei ole mitään tekemistä kiitollisuuden kanssa, vaan etupäässä omien toimintamahdollisuuksien ja todellisen minän tukahduttamisen kanssa. Ikään kuin oman minän esille tuominen ja laajentuminen olisivat kiittämättömyyden, mahtailun tai kerskailun osoitus.

Ihmisillä on syvälle juurtunut tapa pienentää itseään. Kuluneina vuosikymmeninä olen toistuvasti kuullut ihmisten surkuttelevan sitä, että he haluaisivat luoda jotakin ainutlaatuista ja keskittyä siihen, minkä tuntevat omakseen. Resursseja olisi, mutta asiat tyssäävät kuitenkin tilan ja ajan puutteeseen. Kulttuuri on opettanut meitä tukahduttamaan oman laajenemisemme. Vaatimattomuus on muuttunut varovaisuudeksi, varovaisuus itsensä kutistamiseksi. Ja lopulta ihminen ei enää mahdu omaan elämäänsä.

Ympäristösuunnittelun liikuntavara

Olen vuosituhannen alusta lähtien yrittänyt löytää vuokra-asuntomarkkinoilta tarpeisiini soveltuvaa asuntoa ja nähnyt, että kaikista rakennusmääräyksistä ja esteettömyysstandardeista huolimatta asunnot eivät ole todella esteettömiä. Asunnot suunnitellaan valmiiksi ‘normi-ihmisen’ tarpeisiin. Kaikki on kiinteää, lukittua ja ennalta määrättyä: Saunan löylyhuone ei muutu laajennetuksi kylpytilaksi kuin mielikuvissa. Jääkaappi-pakastimella on oma paikkansa. Vuokranantaja on määrännyt liikkeesi ja tarpeesi ennen kuin olet astunut näyttämölle.

Nykyinen ympäristösuunnittelu on sääntöjen täyttämistä, ei ihmisen liikkeen tukemista. Olen vuosia ajatellut, että asuntojen vuokraamisessa pitäisi noudattaa samoja periaatteita kuin liiketilojen vuokraamisessa: niin, että sopimus pitäisi sisällään pelkät seinät ja perusinfrastruktuurin, ja ihminen saisi rakentaa ympäristönsä omien liikkeidensä mukaan. Valmiit asunnot palvelevat lyhyttä tarvetta, mutta pitkässä käytössä ne kutistavat ihmistä. Vain omistusasujat voivat muokata tilansa. Suurin osa ihmisistä joutuu elämään tiloissa, jotka eivät koskaan ole heidän kokoisiaan.

Havainto laajenee

Viime viikkojen aikana minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että laajeneminen ei koske vain fyysistä tilaa. Se on myös havaintoa. Quantum Nexuksen videot alkoivat puhua minulle eri kieltä kuin aiemmin. Ikään kuin olisin katsonut samaa maailmaa eri kulmasta. Ymmärsin, että meidän ei tarvitse muuttaa mitään muuta kuin omaa käsitystämme. Että olemme osa yhtenäiskenttää tilanteesta riippumatta, ilman ponnistelua tai erityisiä kykyjä.

Laservalo ja minä

Meidän ei tarvitse aktivoida mitään voimia. Meidän täytyy vain optimoida se valo, joka meissä jo on. Tavallinen valo valaisee kaiken mutta ei läpäise mitään. Kohdennettu valo on kuin laser, joka ei hajaannu vaan leikkaa läpi kiven.

Olen vuosikymmenien ajan elänyt kuin hajavalo, joka yrittää valaista kaiken mutta ei läpäise mitään. Nyt huomioni alkaa kohdistua määrätietoisesti tavoitteisiini. Minä laajenen, en siksi että minusta tulisi jotain uutta, vaan siksi että lakkaan kutistumasta. Kun havainto muuttuu, tila avautuu — sekä sisällä että ympärillä.

Loppuvuoden kohdennus

Muuttotarpeeni realisoitui täysin odottamatta ja käytämme loppuvuoden uuden tyylini ja asunnon järjestelemiseen ja hiomiseen. Vuodenvaihteessa kirjoitamme yksityiskohtaisen artikkelin tekemistämme muutoksista ja huomion keskittämisestä arkipäivän sujuvuuden näkökulmasta.