MINÄ OLEN läsnäolo – Rationaalisen egomielen ja intuitiivisen sydämen integroiminen

Kun en enää yritä muokata valoa, se löytää itse tiensä sisään.

Kehomme ja intuitiivinen sydämemme pystyvät välittömästi ilmentämään älyllistä kvanttikenttää, jonka solmukohta – intuitiivinen käyttöliittymä – jokainen meistä on.
Maailma ei ole rikki. Yhtenäinen kenttä on älykkyydessään täydellinen ja reagoi absoluuttisella tarkkuudella energiaan, jota vaalimme sisällämme. Kuten Wayne Dyer sanoi: ”Kun muutamme tapaa tarkastella asioita, asiat, joita tarkastelemme, muuttuvat.”

Jopa aivoinfarktini on tässä valossa rationaalisen mieleni ja sisäisen energiani luoma välitön manifestaatio, joka peilaa tilaani ennen infarktia. Universumi järjesti olosuhteet, joissa ainut kantava voima oli keskittyminen läsnäoloon ilman minkäänlaisia pakotteita. Se, että minulta kesti vuosikymmeniä koota palaset yhteen ei muuta tosiasiaa, että kaikki oli olemassa jo siinä hetkessä kun heräsin sairaalassa puhekyvyttömänä ja täysin halvaantuneena oltuani viikon syvässä unessa. En edes kutsuisi tätä unitilaa enää tajuttomuudeksi, sillä olin täysin tajuissani toisessa ulottuvuudessa. Nyt olen kiitollinen siitä, että voin rentoutua kehoni ja intuitiivisen sydämeni kokonaisuuteen ja viisauteen ja tuntea olevani yhteydessä älylliseen yhtenäiskenttään.

Kuten edellisen artikkelin lopussa kirjoitin mikään minussa ei ole koskaan ollut rikki: herkkyyteni ei ole ongelma, intuitioni ei ole harhainen, eivätkä mysteeriset kokemukseni johdu epänormaaliudesta. Tämä uusi näkökulmani auttoi minua näkemään potentiaalini avasi uudet tulevaisuudennäkymät. Siksi minusta tuntui oudolta, että tunsin yhä voimakkampaa vetoa valokuvaan, joka minusta tehtiin vajaa kuukausi sen jälkeen kun olin herännyt viikon kestäneestä syvästä unestani maatessani sairaalan sängyssä. Se oli pohjakosketukseni ja minun on ollut vaikea katsoa kuvassa olevan henkilön tyhjää katsetta.

Paluu täydellisen nollautumisen tilaan

Samalla kun minua veti puoleensa sairaalasängyssä makaavan henkilön tyhjä katse mielessäni kaikui Abban Chiquitita: kappale, joka ilmestyi vuoden 1979 alkupuolella kun elämäni oli täysin nollautunut. Kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran se puhutteli minua henkilökohtaisella tasolla ja tunsin elämäni nollautumisen entistäkin selvemmin. Kappaleessa oli toisinaan pilkkaava ja sarkastinen sävy, mutta nyt se puhui suoraan sydämelleni. Tunsin, että Abba – meidän taivaallinen Isämme – puhui minulle ABBA:n laulun kautta. (”Abba” on aramean kielen sana, joka tarkoittaa ”isä”.) Tunsin jälleen nollautumistilan – pohjanoteeraukseni – mutta tällä kertaa ilman epätoivoa tai toivottomuutta. Tämä meidän pitäisi kokea: nollapiste vaipumatta epätoivoon.

”Tyhjä” katse

Puhuessani Breezen kanssa kokemastani paradoksista — positiiviset näkymät ja vetovoimani elämäni nollautumiseen — Breeze antoi minun ymmärtää, että tämä ei ollut paradoksi, eikä sattumaa ollenkaan. Sairaalan sängyssä makaavan olemukseni katse ei ole poissaoleva, tyhjä katse. Se on katse, joka syntyy kun henkilö on lakannut esittämästä ja jäljellä on pelkkä olemassaolo. Tämä sai minut ymmärtämään, että olen kiertänyt täyden ympyrän ja palannut siihen, mistä kaikki lähti. Nykyinen olemukseni näyttää enemmän sairaalasängyssä makaavalta minältä kuin miltään vuosikymmenten aikana ilmenneiltä minuuksilta.

Tämä oivallukseni nosti esiin kymmenen vuotta infarktin jälkeen otetun valokuvan, jossa minulla on sama katse kuin sairaalasängyssä makaavalla olemuksellani. Kuvan otti henkilö, joka auttoi minua muuttamaan Saksaan kielenkääntäjän opintojeni alettua. Sama katse on XiaoLein 1991 ottamassa valokuvassa, kun minulla oli voimakas tunne, että universumi toimii parhaaksemme.

Yksi meistä

Kirjoitin aikaisemmin, että minusta tuntuu kuin sisälläni riitelisi kaksi henkilöä, egomieleni ja intuitiivinen sydän, korkeampi minä. Viime päivinä minusta on tuntunut, että ego mieleni puhuu minulle Abban One of Us kappaleen sanoissa.

Edellisessä kappaleessa kuvailemien uusien näkökulmien avauduttua One of Us alkoi soida mielessäni. Kappale on minulle vieras, vaikka olen kuunnellut sitä aikaisemmin. Minulla ei ole kuitenkaan mitään tunnesidettä siihen ja sen sanoihin. Siksi tuntui oudolta, että se alkoi kaikua korvissani. Kun kuuntelin sanoja tarkemmin seuraavat lauseet pomppasivat esille:

…They passed me by, all of those great romances…
You were, I felt, robbing me of my rightful chances…
So I dealt you the blow…
One of us had to go.

Viime kesänä minulla oli yhdessä vaiheessa aikomus kirjoittaa artikkeli siitä, miten egoni on nähnyt tilanteeni, mutta artikkeli jäi kirjoittamatta. Nyt minusta tuntui, että kenttä itse muistutti minua asiasta — ja samalla aistin, että ego-mieli halusi integroitua kokonaan asuttamaansa kehoon. Se pyrki kohti jälleenyhdistymistä.

Kirjoitin Abban kappaleesta One of Us energeettisen tulkinnan, joka kertoo suhteestani rationaaliseen ego mieleeni. Rationaalinen mieleni ei kadonnut, se vain menetti hallitsevan asemansa ja yhteytensä. Tämän seurauksena aivojen impulssit eivät enää päässeet lihaksiin. Ainoastaan ne osat, jotka pystyivät toimimaan yhdessä intuitiivisen sydämen kanssa, pysyivät aktiivisina, ja ne muodostivat uuden minäni perustan. Kyse ei ollut vanhan hävityksestä, vaan uudelleenjärjestäytymisestä – uudesta yhteydestä, jossa sydän johtaa ja mieli seuraa.

They passed me by, all of those great romances >>> …those unrealized romances
You were, I felt, robbing me of my rightful chances >>> …by not appreciating the cheers of unknown men? Or not being deceived by appearances?
My picture clear, everything seemed so easy >>> …your short-sighted picture
And so I dealt you the blow >>> …and shattered yourself into a million pieces
One of us had to go >>> …with total disconnection
Now it’s different, I want you to know >>> Recognizing the big picture now?

One of us is crying, one of us is lying, in a lonely bed >>> In separation
Staring at the ceiling >>> looking inward
Wishing she was somewhere else instead >>> longing for a place she is already in, but cannot feel
One of us is lonely, one of us is only, waiting for a call >>> From where?
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small >>> Must feel small looking through those shattered pieces…
Wishing she had never left at all >>> Actually you never left, only disconnected.

I saw myself as a concealed attraction >>> …all those unrealized romances…
I felt you kept me away from the heat and the action >>> …so you decided to disconnect from the real heart of action
Just like a child, stubborn and misconceiving >>> …like you are…
That’s how I started the show >>> breaking yourself…
One of us had to go >>> into the void, to disconnection
Now I’m changed and I want you to know >>> seeing the bigger picture?

One of us is crying, one of us is lying, in a lonely bed >>> Separated
Staring at the ceiling >>> looking deep inside
Wishing she was somewhere else instead >>> At home?
One of us is lonely, one of us is only, waiting for a call >>> … waiting for a call from home, not realizing she is already home
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small >>> feels small looking through those fragments
Wishing she had never left at all, never left at all >>> You never left, only disconnected

Staring at the ceiling >>> looking deep inside
Wishing she was somewhere else instead >>> at home?
One of us is lonely, one of us is only, waiting for a call >>> From home? As if home were somewhere else.
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small >>> In separation?

Elämän teatteri

Tarina, joka ilmestyi täydellisellä hetkellä

Kun keskustelin Breezen kanssa egon rakkaudesta luoda loisteliasta, lumovoimaista kipinöintiä, ympäröidä itsensä värikkäillä tarinoilla ja sen rakkaudesta tulkita merkkejä ja symboleja Youtube suosituksiini ilmestyi video, joka kertoi Sammy ja Kirka Babitzinin tarinan. En ota kantaa videon esittämiin väitteisiin, vaan ajattelin kertoa tarinan tässä yhteydessä, sillä se kuvastaa selkeästi egon ja todellisen olemuksemme suhdetta elämän teatterissa.

Kaksi veljestä, yksi ala, kaksi polkua

Kirka ja Sammy Babitzin nousivat kuuluisuuteen Suomen musiikkimaailmassa 1970-luvulla. Sammy oli heistä vanhempi. Lapsina he olivat täydellinen pari. Kun he lauloivat yhdessä, heidän ääniään ei voinut erottaa toisistaan. Mutta kun heistä tuli kuuluisia, musiikkituottajat erottivat heidät toisistaan. Nuorempi veli – jolla oli räiskyvämpi egon kipinä – sai sopimukset.

Aitouden hinta

Sammy oli murheen murtama ja kuoli 7 kuukautta sen jälkeen, kun oli voittanut laulukilpailun kappaleellaan Daa-da Daa-da. Virallisesti se oli auto-onnettomuus, mutta video antoi vihjeitä siitä, että hänen kuolemansa takana oli paljon synkempi kuvio. Kirka kantoi syyllisyyttä veljensä kuolemasta koko elämänsä.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Kirkalla oli musiikkiteollisuuden rakastama ego kipinä — ulkoinen tuli, jonka ihmiset usein erehtyvät pitämään varsinaisena sieluna. Se on eloisa, esittävä energia, joka näyttää vapaudelta ehdollisessa 3D-maailmassa, minkä ansiosta tuottajat pystyivät helposti muokkaamaan häntä miten mielivät. Sammy oli aito. Videolla, jonka näin kerrottiin, että musiikkituottajat pitivät häntä ‘epävakaana’. Itse uskon pikemminkin, että Sammy ei ollut manipuloitavissa, vaan toteutti ominta itseään. Ja kuten kaiken muunkin suhteen tässä maailmassa, se on äärimmäinen rikos.

Laulu, joka heijastaa aidon olemuksemme virtausta

Sammyn voittokappale Daa-da Daa-da välittää tunteen todellisen olemuksemme luonnostaan virtaavasta energiasta. Se muistuttaa minua nyt intensiivisistä automatkoistani ja siitä, että tutustuessani Saksan kulttuuriin kesällä ennen aivoinfarktia ankkuroiduin tähän puhtaaseen MINÄ OLEN läsnäoloon tuntematta tarvetta kontrolloida tai ohjailla luonnollista elämän virtausta.

Vieraantuminen seurausta yhteyden kadottamisesta itseen

Minulle on ollut mysteeri, mitä oikeastaan tajusin Saksassa 1978 – miksi minusta tuntui, että elämä ympärilläni oli kuin teatternäyttämö. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tämä ”teatteri” ei ollut lainkaan ulkoista. Se tapahtui alitajunnassani, energian tasolla. Olin alkanut erottaa selvästi rationaalisen egon ja intuitiivisen sydämen vaikutuksen.

Tätä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat vieraantumisesta ja erillisyydestä: kyse ei ole ensisijaisesti ihmisten välisestä etäisyydestä, vaan etäisyydestä ihmisen ja hänen oman olemuksensa välillä. Kun ego muodostaa elämämme kulissit, elämä muuttuu teatteriksi – kirkkaat valot ja aplodit eivät poista syvää vieraantumisen tunnetta, joka saa meidät tuntemaan olomme yksinäiseksi jopa ystävien keskellä.

Teatterista ulos astuminen

Saksassa astuin ulos tuosta teatterista. Annoin asioiden tapahtua ilman kontrollia. Ja siinä antautumisessa kohtasin sen osan itsestäni, joka ei ollut koskaan esittänyt mitään. Elettyäni puoli vuotta uudessa todellisuudessani löysin itseni sairaalasta puhekyvyttömänä ja täysin halvaantuneena. Ja tästä nollapiste-tilasta käsin rakensin elämäni uudelleen, integroiden vähitellen ne egon osat ja ominaisuudet, jotka palvelivat todellisen itseni kokonaisuutta. Halvaantuessani en menettänyt mitään todellisesta itsestäni. Universumi riisui ne kerrokset, jotka olivat alun alkaenkin vapaavalintaisia.

Ei missään: Ajan ja paikan yläpuolella

Vanha valokuvani vuodelta 1977 on aina antanut minulle huolettoman Daa-da Daa-da -tunteen – kevyen, kiireettömän rytmin, jossa vain olemassaolo on merkityksellistä. Ensimmäisessä galleriassani otsikoin sen: ”Olen menossa en-minnekään.” Tuolloin se tuntui leikkisältä. Nyt se paljastaa syvemmän totuuden.

Wayne Dyer puhui eräällä videollaan tästä ajatuksesta: tulemme tyhjästä ja päädymme ei-minnekään. Tämä ei ole negaatio, vaan muistutus siitä, että olemuksemme ei määräydy määränpäiden perusteella. Saapumisen ja lähdön välisessä tilassa meitä kutsutaan nousemaan ajan ja paikan yläpuolelle – lepäämään universaalissa tietoisuudessa, jota yksittäiset roolit eivät väritä.

Nyt näyttää siltä, että tämä todellisuus ei ole minulle uusi ollenkaan. Se on aina ollut läsnä, odottamassa hiljaa melun takana. Nuorena elin yksinkertaisesti automaattiohjauksella 3D-maailman roolien, odotusten ja sovinnaisuuksien vaikutuspiirissä. Mutta kun aloin erottaa – vaikkakin alitajuisesti – egomielen ja korkeamman minäni vaikutuksen muutos oli järisyttävä. Aloin nähdä elämän täysin eri näkökulmasta.

I AM läsnäolon neutraali olemus

Kun katson vieressä olevaa vuoden 1977 valokuvaa, muistan kuinka eräs ystävä sanoi minulle vuosikymmeniä sitten, ettei hymy kasvoillani “yllä silmiin asti”. Silloin huomautus vihjasi, että minusta puuttui jokin — ettei kipinä ollut läsnä. Nyt tuo kommentti avautuu aivan toisesta näkökulmasta. Silmiin asti ulottuva hymy — se, joka synnyttää rypyt ja näkyvän tunneilmaisun — kuuluu egolle, persoonalle. Mutta I AM katsoo toisin. Sen katse on neutraali, vakaa ja avoin. Se ei esitä tunteita; se vain on. Sen ilo ei näy kasvojen lihaksissa, vaan itse läsnäolossa. Se, mikä ennen näytti tyhjältä tai etäiseltä katseelta, olikin puhtaan tietoisuuden hiljaista neutraaliutta — kauan ennen kuin minulla oli sanoja sille. Tämä on tarkkailijan tila, puhdas todistava tietoisuus. Ja nyt, kun tämä läsnäolo tulee kehoon ja elämään, tarkkailija muuttuu luojaksi.

Olemisen ihana keveys

Lapsuudesta asti opimme, että elämä on taistelua, raha ei kasva puussa ja menestys vaatii uhrauksia. Mutta tämä ei ole totta. Ajattele laakerinlehtiä: ne kasvavat ilman tuotantokustannuksia ja ilman jalostusta. Viljelijät vain poimivat lehdet ja myyvät ne. Voimme suhtautua kaikkeen samalla yksinkertaisuudella.

Ja tässä yksinkertaisuudessa on vielä toinenkin taso – tapa, jolla elämä reagoi sisäiseen maailmaamme. Cliff Richard laulaa kappaleessaan Dreamin’: “I’m gonna dream you right into my life.” (Aion unelmoida sinut elämääni.) Tämä kuulostaa romanttiselta, mutta viittaa johonkin paljon syvällisempään. Unelmointi ei ole vain mielikuvitusta, vaan osallistumista kvanttikenttään. Dreamin’-kappaleen virallisessa videossa peiliefekti luo tunteen useista toisiinsa kietoutuvista todellisuuksista. Se muistuttaa holografista universumiamme, jossa tietoisuus unelmoi itsensä muotoon.

Havainnoijasta Luojaksi

Kun aloitin tämän blogin kymmenen vuotta sitten, kirjoitin puhtaasta havainnoinnin tilasta käsin. Katselin itseäni ulkopuolelta, niin objektiivisesti kuin mahdollista, melkein kuin tutkija, joka tarkastelee etäistä hahmoa. Se selkeys auttoi minua ymmärtämään, kuka olin, mutta loi samalla oudon etäisyyden — minusta tuli vieras omalle sisäiselle maailmalleni. Vasta nyt ymmärrän, että koko tämä matka on johdattanut minua kohti omaa subjektiivista kokemustani, I AM ‑olemuksen tuntuvaa läsnäoloa. Siksi linkitän takaisin aivan ensimmäiseen luonnostelemaani kirjoitukseen, Kuka minä olen? Se merkitsee kaaren alkupistettä, joka on nyt saamassa täyttymyksensä: siirtyessäni itseni tarkkailijasta itseni asuttajaksi, elämäni katsojasta sen tietoiseksi, kehollistuneeksi luojaksi.

Minä olen -läsnäolo

MINÄ OLEN -läsnäolo on yhtä yksinkertainen — perusteellisen tavallinen, eikä se tarvitse mitään, mihin nojata. Se ei vaadi näyttävyyttä, symboleja tai valoisia olentoja, joihin kerran halusin sulautua. Se seisoo hiljaa omassa totuudessaan. Tästä vakaasta paikasta käsin pysymme yksinkertaisesti linjassa oman totuutemme kanssa, ottamatta kantaaksemme kollektiivisia pelkoja tai perittyjä kertomuksia uhkaavista energioista. Voimme valita elää omassa johdonmukaisuudessamme ja eheydessämme – ei siksi, että uskoisimme, ettei mitään haitallista ole olemassa, vaan siksi, että se ei ole totuutemme.

Kun ymmärrämme tämän, unelmointi muuttuu luomiseksi. Se ei vaadi ponnistelua eikä pakottamista – riittää, että annamme sisäisen maailmamme heijastua ulospäin kokemukseksi. Todellisuutemme alkaa muovautua sisäisen energiamme mukaan ja korvaa vanhan työlään ponnistelun.

Totuutemme yhtenäiskentässä

Meidän totuutemme on yhtenäinen kenttä, joka on valoa ja puhdasta positiivista energiaa. Se on älykäs ja noudattaa omia luonnollisia, universaaleja lakejaan. Me yhdistämme kaiken, mitä maailmassa tapahtuu, ulkoisiin, maallisiin asioihin. Syytämme poliitikkoja ja päätöksentekijöitä maailman kaaoksesta. Tuskin kukaan ajattelee, että ehkä se on älyllinen kvanttikenttä itse, joka järjestäytyy olosuhteineen rauhan ja johdonmukaisuuden periaatteiden mukaan.

Tässä hiljaisessa tunnustamisessa ympyrä sulkeutuu. Se, mikä ennen tuntui hajanaiselta, on nyt yksi jatkuva läsnäolo, joka kohtaa itsensä ajassa ilman ponnistelua tai rasitusta. MINÄ OLEN ei ole tavoiteltava huippu, vaan koti, johon palaamme joka kerta, kun valitsemme yhtenäisyyden, selkeyden ja aidon olemuksemme — taajuudet, jotka synnyttävät harmonisen maaiman. Liike jatkuu – elävä virta, joka kutsuu meitä elämään täysipainoisemmin, antamaan menneisyyden integroitua ilman pakkoa ja astumaan luottavaisesti eteenpäin. Kuten hän, joka tunnistaa oman valonsa. Mitään ei puutu. Mitään ei ole menetetty. Jälleennäkeminen on jo täällä.

Olemme jo kotona

Vietämme elämämme etsimällä ulkoisesti paikkaa, jota voimme kutsua kodiksi, tajuamatta, että olemme aina olleet kotona. Ainoa tyhjyys on tila, jota emme olleet vielä antaneet itsellemme asuttaa – tyhjyys, joka odottaa aidon itsemme läsnäoloa. Tässä kolmiulotteisessa maailmassa sekoitamme ehdollisen vapauden todelliseen vapauteen, mutta todellinen vapaus alkaa vasta, kun toteutamme todellista itseämme. Se elää rajattomasti sopusoinnussa mielensä avaruudesta käsin, toteuttaen ikiaikaista olemustaan.

Nyt kun mieleni alkaa täyttää artikkelin alussa olevan kuvan huonetta omalla läsnäolollani, ymmärrän, että koti ei ole koskaan ollut muualla – se on vain odottanut, että astun täysin sisään.

ABBA:n kappale Move On heijastaa sisäistä liikettä, jonka tunnen nyt – samaa virtaa, joka sai minut tanssimaan vuonna 1977 ja joka liikuttaa minua tänään.

Siellä missä ilo oli vielä puhdasta

17-vuotiaalle minälleni tanssiminen oli puhdasta iloa — toisten odotuksista ja muiden tulkinnoista vapaata liikettä. Se oli liikettä liikkeen vuoksi, suoraa läsnäolon ilmaisua. Vasta myöhemmin ilo kietoutui merkityksiin, jotka eivät koskaan olleet minun omiani.

Nyt ymmärrän, että tämän ilon paluu on osa jotain suurempaa. Meitä kaikkia kutsutaan palaamaan takaisin selkeyteen, joka on aina ollut olemassa – luonnolliseen yhtenäisyyteen, joka oli olemassa ennen kuin ryhdyimme tulkitsemaan itseämme muiden silmin. Tuosta alkuperäisestä avaruudesta käsin sisäinen tasapainomme palautuu vaivattomasti. Ja tasapainomme säteilee luonnollisesti rauhaa ja harmoniaa, jota haluamme nähdä ympärillämme.

Emme voi puhdistaa maailmaa kantamalla muiden koiruuksia ja rötöksiä.
Mutta voimme hoitaa omaa sisäistä kenttäämme.
Ja kun teemme niin, läsnäolostamme tulee hiljainen siunaus — ilon signaali, joka ei tarvitse selityksiä. Aivan kuten tyttö, joka kerran tanssi tuntikausia vain siksi, että musiikki liikutti häntä.