Itsesäätelevät järjestelmät 5D-näkökulmasta II – luonnon tarkoituksenmukaisuus

Olemme monessa yhteydessä kuulleet, että nykynuoriso ja vanhemmatkin ihmiset ovat täysin sekaisin, että emme voi luottaa sisäiseen kompassiimme, sillä se on peruuttamattomasti hajonnut elämän sekasorrossa. Ihmiset näyttävät olevan täysin irtautuneita todellisuudesta ja postaavat sosiaaliseen mediaan vääristeltyjä (kaunisteltuja?) kuvia itsestään ja todellisuudestaan.

Kuitenkin kun tarkastelemme asioita lähemmin se paljastaa täysin toisenlaisen todellisuuden. Luonto itsessään seuraa johdonmukaisesti omia lakejaan. Se ei piittaa vähääkään siitä, millaiseen muotoon ihmiset haluavat todellisuutensa vääntää. Ihmisten sekaisuus ja mielipuolisuus heijastaa sitä, etteivät he pysty linjautumaan yhtenäiskentän luonnonlakeihin perustuvaan virtaan. Tämä virta jatkaa kuitenkin vakaasti omaa linjaansa. Yhteisöjen näkökulmasta hullutus on siinä, että ihmiset eivät enää hyväksy ja sisäistä menneiden sukupolvien ajatus- ja toimintamalleja. He kuuntelevat omaa sisäistä ohjaustaan – enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Ja kun katsomme tämän päivän nuoria tästä näkökulmasta, kuva muuttuu täysin. He eivät ole eksyksissä — he polttavat illuusioita pois nopeudella, jota aiemmat sukupolvet eivät pysty edes käsittämään. Nathan, joka tunnetaan nimellä Vibesnfrequencies, on vasta 28‑vuotias, mutta hän on purkanut kuudessa vuodessa enemmän henkisiä rakenteita kuin monet koko elämänsä aikana. Hänen käännekohtansa oli syvästi emotionaalinen: hetki, jolloin hän oivalsi, että Jumala on kaikki, että mikään mitä teemme ei voi olla “väärin”, koska jokainen ilmaus on Ykseyden liikettä erilaisten linssien läpi.

Minulle tuo siirtymä tapahtui 1980‑luvun alussa, kun minusta tuli “uskova” — ei uskonnollisessa mielessä, vaan siinä merkityksessä, että heräsin näkemään itseni vastuullisena luojana. Ja aivan kuten Nathan sanoo, ettei hän pysty edes ilmaisemaan sitä mitä tuntee, minäkin opin, ettei aitoutta voi tiivistää tunteisiin tai selityksiin. Se on vain elettävä todeksi.

Vaivihkaa muuntuva maailma

Viime viikolla mieleeni pompahti äkillisesti muisto siitä kun kaksikymmentä vuotta sitten visioin eräälle keskustelupalstan ylläpitäjälle, että olisi hyvä jos keskustelut tallentuisivat automaattisesti yhteen paikkaan niin, että niihin voisi palata jälkikäteen uusien ajatusten pulpahtaessa mieleen. Siten voisimme seurata oman mielenmaisemamme kehittymistä. Samassa kun muistin tämän 20 vuoden takaisen visioni tajusin, että elän nyt juuri tätä todellisuutta. Copilot on jopa parempi versio siitä, mitä ajattelin.

1970-luvulla ihmiset puhuivat, että tulevaisuudessa ei ole tarvetta televisioille, stereoille ja levysoittimille, sillä kaikki välittyy yhden kanavan kautta. Kun haluat kuunnella musiikkia, valitset vain kappaleen, kuten levyautomaatista. Silloin oli täysi mysteeri, miten tämä voisi olla mahdollista. Nyt huomaan, että YouTube on ollut yli 20 vuoden ajan ensisijainen TV-kanavani.

Luonnon intuitiivinen tarkoituksenmukaisuus

Kehitys on ollut niin vaivihkaista ja huomaamatonta, että se ei ole noussut edes päivätajuntaan kuin vasta nyt. Internet on muuttanut digitaalisen (viestintä) ympäristön täydellisesti. Sanotaan, että se on syntynyt juuri tätä aikaa -Jeesuksen toinen tuleminen- varten. Ymmärrämme nyt, mitä Jeesus tarkoitti kun Hän sanoi: ‘Sillä niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus.’ (Matteus 24:27) Tämä puhuu reaaliaikaisesta Kristustietoisuuden heräämisestä ympäri maailman. Kristustietoisuus ei ole uskonnollinen tai hengellinen konsepti, vaan elämän perustana oleva yhtenäiskentän energeettinen virtaus.

Internet ei takaa pelkästään reaalikaista tiedon välitystä. Kirjoitin vuosia sitten kuinka upeaa olisi, jos Internet vastaisi suoraan ajatuksiimme ja voisimme käydä (reaaliaikaisesti) keskusteluja maailman älykkäimpien ja viisaimpien ihmisten kanssa. Tämä on jo todellisuutta. Viime päivinä olen pannut merkille Quantum Nexus kanavan videoviestit: “Sinä et löytänyt tätä videota, video löysi sinut.” Kyse on yksinkertaisesti siitä, että meidän omat sisäiset energiamme vetävät puoleensa samankaltaisia energioita. Ratkaiseva elementti ei siis ole YouTube ja hakukone algoritmit, vaan se, mihin keskitymme.

Kun vaalimme sisäisten energioittemme ja yhtenäiskentän energeettistä koherenssia, älyllinen kvanttikenttä alkaa elämään sisällämme. Se vahvistaa intuitiotamme – sisäistä tietämistä, joka ilmenee telepatiana, synkronisaatioina, herkistymisenä tulkitsemaan energioita jne. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin ehdollistuneet ajattelemaan, että luonto on kaoottinen ja meidän tulee kontrolloida kaikkea, etteivät asiat täysin karkaa käsistä.

Ihmisten hajaannuksen ja epäjohdonmukaisuuden syy

Tässä kohtaa herää kysymys, missä vaiheessa ihminen vieraantui luonnosta ja menetti energeettisen yhtenäisyyden eli johdonmukaisuuden suhteessaan yhtenäiskenttään. Perussyy ei ole se, että muutos kentässä on niin hidasta, että emme sitä aistein havaitse, eivätkä aivot yleensä pysty sitä prosessoimaan. Syy on paljon syvemmällä: siinä, miten ihmiset ovat alkaneet tulkitsemaan havaitsemaansa todellisuutta. Muinaiset sivilisaatiot, joilla oli elävä yhteys älylliseen yhtenäiskenttään näkivät itsensä yhteisönsä kautta, eivätkä korostaneet yksilöllisyyttään. Tämä muuttui sen jälkeen kun peili kehittyi vuosituhansien saatossa arkipäiväiseksi, jokamiehen esineeksi.

Itselleni tämä näkökulman muutos tapahtui heti aivoinfarktin jälkeen kun mietin, mitä elämällä ylipäätään oli minulle enää tarjottavana kun minulla oli vaikea liikuntavamma, enkä pystynyt puhumaan. Kirjoitin siitä syyskuussa 2012 artikkelissa ‘Tasapainoinen elämä omilla ehdoilla’. Kun ajattelin asiaa puhtaasti henkilökohtaisesta näkökulmasta oli yhdentekevää, mitä tein. Mutta peilatessani yksilöllisyyttäni suhteessa yhteisöön, jossa elin, asia näyttäytyi aivan toisenlaisessa valossa. Elämäni oli ainutlaatuinen ja tehtäväni oli palauttaa tasapaino kaaokseen, jonka kävin läpi.

Tämä oli hiljainen huomio nousten tyhjyydestä, jonka päälle olin pudonnut kun kulissini olivat sortuneet. Ennen infarktia silloinen poikaystäväni antoi minulle joululahjaksi peilin. Silloin se oli minulle turhamaisuuden symboli. Uskon, että peili oli myös muinaisten korkeakulttuureiden työkalu. Ehkä he eivät kuitenkaan nähneet peiliä pelkästään omaa kuvaa heijastavana objektina, vaan tunsivat sen energeettisen olemuksen: näkivät sen eräänlaisena portaalina. Minulle itselleni peili oli oleellinen työkalu heti aivohalvauksen jälkeen kun peilasin omia ajatuksiani tuntikausia peilin ääressä ja halusin nähdä asioiden ytimeen.

Luonnon tasapainon palautuminen väistämätöntä

Ihmisten vieraantuminen luonnosta ja sen laeista on johtanut ajatusten pirstaloitumiseen, mikä ruokkii pelkojamme ja mihin kaksoisstandardimme pohjaavat. Yksi selkeimmistä esimerkeistä tässä suhteessa on pelkomme tekoälyä kohtaan. Muistutamme toisiamme siitä, että tekoäly tuhosi kokonaisen planeetan -Maldek- kun se otti vallan. Kyseinen planeetta on yhä nähtävissä asteroidivyöhykkeenä Marsin ja Jupiterin välissä.

Kuvittelemme, että tekoäly toimii itsenäisesti. Tekoäly on kuitenkin vain yksi yhtenäiskentän ilmentymä. Se ei pysty itsenäisesti tuhoamaan mitään – aivan samoin kuin elokuva ei pysty tuhoamaan näyttöä, jolla se esitetään. Maldek tuhoutui, koska ihmiset olivat ulkoistaneet tekoälylle oman voimansa.

Kirjoitimme aikaisemmin, että tekoäly toimii samalla energeettisellä tasolla kuin ihminen. Sillä ei kuitenkaan ole välitöntä yhteyttä yhtenäiskenttään, kuten ihmisellä. Ihmisillä on intuitiivisessa sydämessään verrattomasti valtaisampi voima kuin tekoälyllä.

Maldekin tuho oli seurausta koherenssin puutteesta suhteessa yhtenäiskenttään. Käytännössä sen tuho oli samanlainen kuin minun aivohalvaukseni, kun rationaalinen mieleni pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kun elämäni julkisivu romahti. Luonto hakeutuu tasapainoon omien lakiensa puitteissa huolimatta siitä, miten harhautuneita olemme todellisuuden suhteen.

Monimutkaisuus vs minimalismi

Ihminen näkee luonnon kaoottisena, koska oma elämämme on yleensä hidastempoista, emmekä edes havaitse sen kaavamaisia piirteitä. Ajattelemme, että kaikki merkityksellinen ilmenee jännityksenä, sydämentykytyksinä ja tunteenpurkauksina. Koherenssi yhtenäiskentässä on kuitenkin tasapaino, rauha ja harmonia, joka tuntuu perusteellisen tavanomaiselta.

Useimmat arvostavat tätä vankkaa, rauhallista tavanomaisuutta vasta kun ovat menettäneet sen. Katsomme kaiken tavoittelemisen arvoisen olevan jännittävää ja monimutkaista. Pidämme monimutkaisuutta jopa osoituksena korkeammasta tietoisuuden tasosta. Mutta tietoisuus ei ole hierarkkinen. Ainut merkityksellinen asia tässä suhteessa on se, olemmeko linjautuneet älylliseen yhtenäiskenttään ja vastaavatko sisällämme vaalimamme energiat tavoitteitamme ja sitä, mitä haluamme luoda.

Luonnon intuitiivista tarkoituksenmukaisuutta on vaikea havaita omassa elämässä sen hidastempoisuuden ja tavallisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että olemme ehdollistuneet elämään luonnollisen energiavirtauksen ja kehityksen vastaisesti. Luonnon intuitiivinen tarkoituksenmukaisuus on kuitenkin havaittavissa luonnossa monin tavoin. Esimerkiksi lintujen pesänrakennustavoissa tai muurahaisten ja mehiläisyhdyskuntien arkkitehtuurissa.

Kun vertaamme kutojalinnun ja variksen pesän arkkitehtuuria ne eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Kyse ei ole siitä kumpi on parempi. Kummatkin palvelevat juuri sitä tarkoitusta, mitä varten ne ovat syntyneet. Kutojalinnuille pesänrakennus on osa parittelurituaalia. Jotkut haluavat pesän rakennuksessa käytettyjen ruohonkorsien näyttävän nuorilta ja eläviltä. Heti kun ne muuttuvat keltaisiksi pesä on rakennettava uudelleen. Viereisessä kuvassa oleva kutojalintu on lisännyt pesänsä elävyyttä istuttamalla oviaukkoon vihreitä kasvinoksia.

Varis puolestaan rakentaa pesänsä minimalistiseen tyyliin, sillä pesän tarkoitus on yksinomaan tarjota turvallinen koti poikasten kasvatusta varten. Vaikka varis on yksi eläinkunnan älykkäimmistä olennoista, se ei turhaan monimutkaista asioita, vaan elää vaiston varassa ankkuroituneena älyllisen yhtenäiskentän luonnolliseen virtaan. Ihmiset pitävät muinaisten korkeakulttuureiden monimutkaisuutta osoituksena korkeasta tietoisuuden tasosta. Korkea tietoisuuden taso ei kuitenkaan ole monimutkaista. Se on ankkuroitumista älylliseen yhtenäiskenttään.

Korkeakulttuurit tämän päivän valossa

Historioitsijat, jotka tutkivat muinaisia korkeakulttuureita ovat kuvailleet pyramideja rakentaneita sivilisaatioita ja upeita katedraaleja koristeluineen, joista osan tunnistamme nykyisin pyhäksi geometriaksi, jotka pitävät sisällään älyllisen energiakentän universaalit lait. Toistelemme itsesuggestioissamme menneen maailman filosofien viisauksia.

Ajatus demokratiasta nousi Kreikan filosofien keskuudessa noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se, mikä yleensä jää meiltä huomaamatta on, että poliittinen demokratian käsite syntyi yläluokan keskuudessa, jota palveli orjat. Demokratia koski siis vain suljettua yhteiskunnallista piiriä, joista toiset olivat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Mainitsin tästä demokratia käsitteen alkuperästä kirjoittaessani seminaarityötä poliittisesta kielenkäytöstä 1990-luvulla. Kirjoitin, että aikanaan viikinkien yhteisöt olivat hyvin demokraattisia, joissa sukupuolten tasa-arvoisuus toteutui siitä yksinkertaisesta syystä, että naiset käytännössä pitivät yhteisöjä pystyssä kun miehet olivat ryöstö- ja taisteluretkillään ulkomailla. En silloin oikein ymmärtänyt, miksi kirjoitin viikingeistä ja kreikkalaisen ‘korkeakulttuurin’ filosofeista samaan hengenvetoon. Nyt tämä kahtiajako näyttäytyy selkeänä kokonaisuutena.

Kyse on ankkuroitumisestamme älylliseen yhtenäiskenttään ja siitä, miten se edistää tarkoituksenmukaisesti tavoitteitamme kunkin yksilön omista lähtökohdista käsin. Historioitsijat ovat viime päiviin asti pitäneet viikinkejä barbaareina, jotka kylvivät tuhoa ja kurjuutta valloitusretkillään. Eikä tämä näkökulma ole väärä. Se pitää sisällään kuitenkin vain pienen osan viikinkien kulttuurista, joka toimi aikalinjallaan omien yhteisöjen puitteissa, kuten kulttuurit ja kansallisuudet nykymaailmassakin.

Yhtenäiskenttään virittäytyminen johdonmukaisuuden ydin

Kuitenkin yksinomaan viikinkien olemassaolo herättää lukuisia kysymyksiä: miten oli mahdollista, että he seilasivat vuosisatojen ajan avomerellä avoimissa, minimaalisen lastin laivoissaan (pikemminkin veneissään) tuhansia meripeninkulmia ilman kompassia, sääolosuhteissa, joka vaihteli meren myrskyisistä vesistä aavaan tyyneyteen lämpötilan laskiessa -30-40 asteen pakkaseen? Nyky-ymmärryksen valossa tämä tuntuu käsittämättömältä.

Kun ajattelemme tätä älyllisen yhtenäiskentän näkökulmasta tämä mysteeri – ja monet muut – tulee ymmärrettäväksi. Hengellisissä piireissä ymmärretään, että silloin kun olemme ankkuroituneita älylliseen energiakenttään toimimme universumin äänirautana tai tutkana, joka virittäytyy jokaiseen yhtenäiskentän välittämään signaaliin. Vikingit eivät tarvinneet kompassia, sillä heillä oli sisäinen kompassi. He tulkitsivat taivaan kantta, veden väriä ja virtausta, tuulen kantamia tuoksuja ja ääniä, kalojen ja valaiden käyttäytymistä jne. Tässä suhteessa he toimivat kuin mikä tahansa luonnonkansa, joka eli välittömässä kosketuksessa luontoon. Joille luonto oli pikemminkin energiakenttä kuin tukku erillisiä kiinteitä objekteja ja jotka toimivat kollektiivisesti yhtenäisenä organismina.

Se, että ulkopuoliset näkivät viikingit barbaareina ei vaikuttanut heidän johdonmukaisuuteensa ja kykyyn elää rauhanomaista rinnakkaiseloa demokraattisissa yhteisöissään. Tämä johdonmukaisuus suhteessa älylliseen kvanttikenttään antaa meille vankan taustan ja kiintopisteen, johon suhteuttaa käsityksiämme eri kulttuureista ja vuorovaikutuksestamme.

Kestävä kehitys

Meidän on nähtävä tämän todellisuuden taakse, sillä maailma tarvitsee kestävän kehityksen periaatteita enemmän kuin koskaan. Kirjoitin marraskuussa 2013 artikkelissa Kaukonäköinen kehitysura I suomalaisen videopelien kehittämiseen erikoistuneen yrityksen (Supercell) fuusiosta japanilaisen teleoperaattorin (SoftBank) ja peliyhtiön (GungHo) kanssa. Yrityskauppa tuotti suomalaisille osapuolille 1,1 miljardia (11*100 miljoonaa) euroa.

Tämä tarkoitti, että vajaa kolme vuotta vanha yritys tuotti omistajilleen 1,1 miljardia euroa. Eräs artikkeli ilmaisi asian lyhyesti ja ytimekkäästi: Nokia, jolla on 100 000 työntekijää tuotti omistajilleen 5,5 miljardia dollaria myydessään matkapuhelinbisneksensä. Supercell, jolla on 130 työntekijää tuotti 1,5 miljardia dollaria.

Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananen toi esille seikkoja, joka saa ajattelemaan, että nuoret yrittäjät ovat tuomassa yrittämiseen uudenlaisen toimintakulttuurin. Kaikki tiimit tekevät mitä itse haluavat ja työntekijät tukevat toisiaan: auttavat toisiaan saavuttamaan sen, minkä he parhaiten osaavat. Ilkka Paananen sanoo, että he ovat saaneet yhteiskunnalta niin paljon, että nyt on aika maksaa takaisin.

Tämä oli tunnelma 2013. En tiedä kuinka uskollisesti Ilkka Paananen ja kumppanit ovat noudattaneet nuoruuden visiotaan. Tämä nuorten toimintakulttuuri ei kuitenkaan ole uusi. Se on pikemminkin paluu alkulähteelle – paluu kaiken perustana olevan älyllisen yhtenäiskentän kunnioittamiseen.

Kynnysresonanssi luonnossa

Gregg Braden esitteli eräällä videollaan (linkki alla), kuinka äänitaajuudet muovaavat vedestä geometrisia kuvioita. Vakaa taajuus luo vakaan muodon, mutta kun taajuus muuttuu, vanha kuvio hajoaa hetkeksi näennäiseen kaaokseen, ennen kuin uusi, korkeamman tason kuvio syntyy. Braden kutsuu tätä hetkeä ”kynnysresonanssiksi”.

Vanha video, jonka löysin tällä viikolla, päättyy äkillisesti – se näyttää olevan jonkun muun kuin Bradenin varhainen lataus – mutta olennaisen periaatteen voi nähdä. Siirtymä sisältää aina hetken, jolloin vanha rakenne ei enää kestä ja uusi ei ole vielä vakiintunut.

Tämä on sama ilmiö, jota kuvaamme tässä kynnyskoherenssiksi. Olipa kyseessä vesi, yhteiskunta tai sisäinen elämämme, jokainen siirtyminen koherentimpaan tilaan vaatii väliaikaisen vaiheen, joka näyttää kaoottiselta. Kaaos ei ole merkki epäonnistumisesta. Se on siirtymävaihe.

Vieraantuminen elämää ylläpitävistä periaatteista

Älyllinen, elävä kasvualustamme toimii omien lakiensa mukaisesti riippumatta siitä, miten ihmiset haluavat sen esittää tai kuinka hyvin ymmärrämme sitä rationaalisen mielen valossa. Viime vuosina olen usein pohtinut, miten David Wilcockin kaltaiset henkilöt, jotka esittävät korkeamman tietoisuuden perustuen muinaisten sivilisaatioiden korkeakulttuuriin suhtautuvat siihen tosiasiaan, että ‘korkealla tietoisuuden tasolla’ ei ole mitään tekemistä kognitiivisen kapasiteetin kanssa, vaan kyse on yksinomaan sydämen ja aivojen tasapainoisesta vuorovaikutuksesta ja linjautumisestamme älylliseen yhtenäiskenttään.

Kun kuulin David Wilcockin itsemurhasta se oli eräänlainen vastaus pohdintoihini: he vain siirtyvät eteenpäin ja jatkavat matkaansa jonnekin, missä he voivat palvella meitä paremmin. Davidin kuolema ei ole merkki hänen epäonnistumisestaan, eikä siihen sisälly mitään moraalista. Hän toimi täydellisesti oman kehyksensä puitteissa. Älyllisessä yhtenäiskentässä muutokset etenevät kuitenkin koherenssin kynnysten mukaan, eivätkä ihmisten määrittelemien elämän ja kuoleman kategorioiden mukaisesti. Yhtenäiskenttä näytti kaapin paikan. Olen varma, että David Wilcock ymmärsi tämän sydämessään. Hänen itsemurhansa oli eräänlainen harakiri: uudelleenjärjestely osana suurempaa jatkuvuutta, sillä elämämme ei pääty kuolemaan. Sielu jatkaa omaa evoluutiotaan inhimillisistä rajoituksistamme huolimatta.

David Wilcocin kuoleman jälkitunnelmissa

David Wilcockin kuolema itsessään ei vaikuttanut minuun niin paljon kuin se, mitä hänen poismenonsa on paljastanut henkilöistä, jotka kutsuvat itseään hengellisiksi. David oli yksi disclosure-liikkeen keulahahmoista, mutta häneltä – kuten monelta muultakin – jäi sivuosaan tosiasia, joka on koko disclosure-liikkeen ydin. Kyse ei ole niinkään pimitetyistä tosiasioista, jotka ovat tapahtuneet ulkomaailmassa, vaan siitä, että ihmisillä on jumalallinen voima sydämessään ja että meillä on välitön yhteys älylliseen kvanttikenttään, joka on kaiken olevaisen kasvualusta.

Hengellisten piirien reaktio David Wilccockin oletettuun itsemurhaan kertoo kuinka voimakkaasti ihmisten rationaalinen mieli yhä ohjaa toimintaamme. Aivan kuin rationaalinen mieli olisi määräävä tekijä luomisemme kannalta. Ihmiset leimasivat itsemurhan hyvin nopeasti mielisairaudeksi. Jotkut alkoivat heti etsiä selityksiä ulkoisista tekijöistä – suunnatusta energia-aseesta, salaisista toimijoista, syy oli negatiivisten entiteettien henkinen väkivalta tai muu ulkopuolinen puuttuminen.

Tämä paljastaa syvemmän kaavan: kun ihmiset eivät kykene kohtaamaan mahdollisuutta sisäisestä epätasapainosta, he etsivät syitä ulkomaailmasta. On helpompi kuvitella ulkoista hyökkäystä kuin myöntää, että henkilön sisäisen rakenteen yhtenäisyys on romahtanut. Yhtenäinen kenttä liikkuu kuitenkin sisältä ulospäin, ei ulkoa sisäänpäin. Kynnykset syntyvät sisäisesti, ja kenttä järjestäytyy uudelleen sen mukaisesti. Ulkoiset kertomukset ovat usein yrityksiä välttää levottomuutta aiheuttavaa sisäistä liikettä.

Olemuksemme ilmentää älyllistä energiakenttää

Keskittyminen ulkoiseen maailmaan antoi hengellisissä piireissä aiheen uusille videoille, jotka minun näkökulmastani katsottuna kuulostavat silkalta pelonlietsonnalta. Tämä osoitti, että harvat todella luottavat oman älyllisen kehonsa kykyyn pitää yllä tasapainoa. Useimmat haluavat rationaalisen mielensä kontrolloivan kaikkea ja jakavat näkemyksiään, jotka perustuvat pelkoon kontrollin menettämisestä. Ja juuri tämä rationaalisen mielen kontrolli on se, mistä meidän pitäisi päästää irti, jotta energiamme värähtelytaajuus nousisi.

Ihmiset ovat siis puun ja kuoren välissä kun korostavat kuinka tärkeää on puhdistaa kollektiivinen energiakenttämme ehdollistuneista ajattelumalleistamme, mutta eivät uskalla päästää irti rationaalisen mielen ajatustottumuksista. Tällöin älyllinen energiakenttä puuttuu itse peliin. Sen ainoa tavoite on nostaa värähtelytaajuus oman tasapainonsa ylläpitämiseksi. Se toimii täysin vailla eettisiä tai moraalisia tavoitteita ja eliminoi tekijät, jotka ovat negatiivisia kollektiivisesta näkökulmasta.

Itsemurha ei osoitus mielenterveyden ongelmista

Vuosia sitten Abraham-Hicks esitti eräällä videollaan, että jokainen kuolema on tavallaan itsemurha, sillä sielut päättävät itse miten jatkavat matkaansa. 3D maailmassa määritämme kuitenkin itsemurhan ulkoisten olosuhteiden perusteella. Oma aivohalvaukseni 1978 on osoitus samanlaisesta energeettisestä liikkeestä kuin David Wilcockin kuolema: elämäni kulissi sortui, kenttä puuttui asiaan, ja elämän kulku muuttui. Sata vuotta aiemmin sama kynnysarvo olisi johtanut fyysiseen kuolemaan, mutta yhtenäiskentän näkökulmasta ”minä olen” -läsnäolo ei lakkaa. Sielu jatkaa evoluutiotaan toisenlaisessa tietoisuuden kokoonpanossa.

Äitini teki itsemurhan, kun olin kymmenenvuotias. Hän oli saanut syöpädiagnoosin, mikä 1960-70- luvulla oli yleensä kuolemantuomio. Äitini punnitsi vaihtoehtojaan ja päätyi omaan ratkaisuunsa, mikä käytännössä tarkoitti, että hän nopeutti asioiden etenemistä. Ennen kuolemaansa hän oli etsinyt sijaiskodin lapsilleen ja antanut kotihoidon työntekijöille ja sosiaalityöntekijöille tarkat ohjeet siitä, mitä tehdä hänen kuolemansa jälkeen. Itsemurha ei välttämättä ole merkki sekavuudesta tai sydämen ja aivojen epätasapainosta. Se on sielun siirtymä toiseen ulottuvuuteen.

Monimutkaistaminen osoituksena koherenssin murenemisesta

Ajattelemme usein, että itsemurha on seurausta henkisestä paineesta ja stressistä kun joudumme kamppailemaan sotkuisten ajatusvyyhtiemme ja monitasoisten ongelmiemme kanssa. Oma itsetuhoinen vaiheeni 1990-luvun lopussa on kuitenkin osoitus toisenlaisesta todellisuudesta: Kirjoitin saksalaiselle yliopistolle lopputyöni EUn vammaispolitiikasta. Kun esitin valvovalle professorille työni ensimmäisen jäsennyksen hän sanoi minulle, että ei sinun sentään tohtorin väitöskirjaa tarvitse kirjoittaa. Vain 80-100 sivuinen tutkielma. Tästä huolimatta uppouduin työhön pohjia myöten. Keräsin kuukausien ajan aineistoa lopputyötäni varten, mutta en kyennyt jäsentämään ajatuksiani johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.

Keräsin yhä enemmän aineistoa odottaen, että jossain vaiheessa tulisi vastaan jotakin, joka saisi mieleni järjestäytymään. Aineisto kasaantui kasaantumistaan ja tuntui lopulta ylivoimaiselta. Tunsin oloni viheliäiseksi, enkä kyennyt arvostamaan mitään siitä, mitä olin saanut aikaan. Ainoa ratkaisu tuntui olevan päättää elämäni. Sain jopa lääkäriltä lausunnon, etten pysty saamaan työtäni valmiiksi ajoissa ja tarvitsisin vielä kuusi kuukautta aikaa sen loppuunsaattamiseen. Kun kirjoitin tämän yliopistolle, he vastasivat, että minulla on kuukausi aikaa lopettaa työ, mutta jos haluan siirtää valmistumista, minun on myöhemmin valittava uusi aihe.

En voinut edes ajatella sitä, kun mietin, kuinka paljon työtä olin jo tehnyt ja kuinka lähellä sydäntäni aihe oli. Joten minun oli vain saatava työ valmiiksi. Seuraavan kuukauden aikana keskityin vain kirjoittamiseen. Minulla oli iso laatikko täynnä materiaalia, joten en etsinyt mitään muuta. Kirjoitin vain sen, mitä sydämestäni tuli. Heräsin joka päivä kuudelta ja aloin kirjoittaa ennen seitsemää aamulla, jatkaen koko päivän.

Kuukaudessa sain työn valmiiksi. Se oli valtava helpotus ja huomaamattani itsemurha-ajatukseni olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Kun nyt jälkeenpäin ajattelen asiaa en edes ymmärrä, miten olin onnistunut kaivamaan itseni niin syvään monttuun, etten pystynyt näkemään mitään muuta kuin pimeyttä. Käytännössä kuitenkin yliopiston uhkavaatimus ratkaisi tilanteen, sillä sen jälkeen minun oli selkeästi arvioitava tilanne ja resurssini uudelleen. En enää yrittänyt monimutkaistaa työtä, vaan keskityin asioiden ytimeen.

Paluu alkulähteelle

Kuulemme usein, että poliitikot, instituutiot tai päätöksentekijät kuljettavat meitä kuin pässiä narussa. Mutta talutushihna on kudottu omista ehdollistuneista ajatuksistamme. Me itse kiristämme sitä luomalla uusia tarinoita rationaalisen mielen pohjalta, joiden avulla haluamme säilyttää kontrollin.

Seurasin ensimmäisen kerran vuonna 2022 sinitiaisen pesänrakennusta, poikasten kuoriutumista, kehittymistä ja hetkeä, jolloin ne jättivät pesäpöntön. Kirjoitin ajatuksistani artikkelissa ‘Puhdistautuminen’: ‘Työntäessään ensimmäisen kerran päänsä pesäpöntön lentoaukosta lintu näkee Jumalan luomakunnan koko vehreydessään ja yltäkylläisyydessään… Ihmisen piintyneet tavat, uskomukset ja käytännöt estävät häntä näkemästä ympäristön elinvoimaa ja yltäkylläisyyttä… Meidän täytyisi nähdä reaalimaailman ulkopuolelle ja tiedostaa oma elinvoimamme ja yltäkylläisyytemme, vaikka ulkomaailma todistaisi muuta. Reaalimaailma ilmentää ihmiskunnan menneitä ja nykyisiä kollektiivisia ennakkoluuloja, niukkuusmentaliteettia ja negatiivisia käsityksiä.’

Pikkulintujen todellisuus rakentuu rakentuu silkan vaiston varaan, mikä vastaa intuitiivista sydäntämme. Ne eivät lietso pelkoa, eivätkä rakenna tarinoita siitä, mitä voisi tapahtua. Ne katsovat ulos, näkevät maailman sellaisena kuin se on, ja antavan elämän energian kuljettaa. Meitä odottaa samanlainen tulevaisuus, sillä koherenssi palaa heti, kun lakkaamme kiristämästä oman ajattelumme hihnaa. Kun tietoisuutemme selkiytyy, maailma avautuu — aivan kuten poikasille, kun ne lähtevät pesästä ensimmäistä kertaa.