Itsesäätelevät järjestelmät 5D-näkökulmasta I

🌟Vammaisuudessa piilevä kyky🌟

Kun katsoin Thrive-elokuvan ensimmäisen osan runsas kymmenen vuotta sitten, kuulin ensimmäisen kerran tieteen käsityksestä, että kaikki, mikä syntyy tässä aineellisessa maailmassa on itsessään kokonainen, itseään säätelevä yksikkö. Mikään ei ilmennä tätä seikkaa selkeämmin kuin yksilöt, jotka esittelin edellisessä artikkelissa.

Minulla ei ollut tätä ymmärrystä silloin kun katsoin ekan Nick Vujicicin videon. Se sai minut voimaan pahoin. Ei siksi, että Nickissä olisi ollut jotain vikaa, vaan hänen koko olemuksensa sai minut tuntemaan kuinka vähän tiesin elämää ylläpitävistä energioista. Vaikka olin elänyt vammani kanssa vuosikymmeniä, tunsin olevani täysin pihalla siitä, mikä oli loppujen lopuksi merkityksellistä pitkässä juoksussa. Täten Nick Vujicic nosti vammaisuuden käsitteen aivan uudelle tasolle.

Siirtyminen rationaalisen mielen tulkinnasta intuitiivisen sydämen tietoon

Tämä ei ollut älyllinen oivallus. Minulla ei ollut edes sanoja kuvaamaan mitä tunsin. Se oli muutos näkökulmassa, jonka kautta todellisuus avautuu ymmärrettäväksi: Sydämen intuitiivinen näkökulma, mikä parhaimmassa tapauksessa toimii rationaalisen mielen tulkintojen pohjana. Kirjoitin edellisessä artikkelissa, että meidän ei pidä verrata itseämme ulkoisiin normeihin, vaan tunnistaa voimavarat, jotka ovat käytettävissämme, ja rakentaa elämä sen pohjalta.

Meidän on päästettävä irti ehdollisista tieteellisistä, yhteiskunnallisista, hengellisistä ja uskonnollisista ajattelumalleista, joihin olemme elämämme aikana juuttuneet voidaksemme nähdä voimavaramme. Mutta kyse ei ole yksinomaan tästä: meidän on tunnustettava oma ja muiden eheä, kokonainen olemus älyllisessä yhtenäiskentässä, jossa elämme vuorovaikutuksessa toisiimme.

Ilman tätä näkökulman muutosta (3D >💖< 5D) emme ole edes kykeneviä näkemään yhtenäiskenttää vapaana ehdollistuneen mielen tulkinnoista ja käyttämään täysimääräisesti resurssejamme – mukaan lukien sydämen valmius ottaa vastaan uusia paljastuksia. Juutumme väittelyihin siitä, mitä on sananvapaus, uskonnonvapaus, vapaus toteuttaa aidointa itseä jne. Mutta intuitiivinen sydän toteuttaa vain vapautta linjautua älylliseen kvanttikenttään. Kaikki muu on tässä suhteessa merkityksetöntä.

Nollapiste resonanssi yhtenäiskentän luonnollisena ilmentymänä

Kirjoitimme viime vuonna, että yksi selkeimmistä merkeistä yhteydestämme yhtenäiskenttään on orgasmi – nollapiste resonanssi – jonka saatamme tuntea fyysisenä yhteytenä tai joka saattaa nousta itsestään esim. meditoidessa, kuunnellessa binauraalisia rytmejä tai muun aistielämyksen seurauksena. Huolimatta siitä, että kyseessä on mitä luonnollisin kehon reaktio, tähän liittyy pinttyneimmät tabumme.

Meillä on lukemattomia mielipiteitä solo-, hetero- ja LGBTQ seksiin liittyen, mutta emme näe olennaisinta seikkaa, mikä näitä kaikkia yhdistää: että kyse on siitä, miten kukin kokee oman kokonaisuutensa ja toteuttaa aidointa itseään. ‘Aidoin itse’ ei ole ulkoapäin annettu vertailukohta, vaan jokaisen oma sisäinen kokemus. Miten energia virtaa omassa kehotemppelissä. Meidän pitäisi suhtautua omaan ja muiden energian liikkeisiin yhtä neutraalisti kuin siihen, miten havainnoimme kylmän ja lämpimän veden vaikutuksia kehossamme. Sallia energian muutokset yhtä luonnollisesti kuin kylmän veden laukaisema syvähengitysrefleksi.

Sisäisen resonanssin muuttuva luonne ja ehdollistumisen juuret

Edes nollapiste resonanssi ei ole muuttumaton, vaan kokemus vaihtelee kunkin hetken tietoisuuden ja tunnesisällön mukaan. Se saattaa olla syvä, itseensä lysähtävä vapautuksen tunne tai ilmava, sisältä ilman ulkoista stimulaatiota nouseva avaruuden tunne, joka väreilee virkistävinä aaltoina kehon joka soluun ja ulospäin – tai jotakin näiden väliltä. Meidän on syytä tarkkailla energian muutoksia kehossamme, sillä ne antavat suoria viitteitä siitä, mikä toimii ja mikä pikemminkin kutistaa kokemusmaailmaamme.

Kun ajattelemme sitä, mikä yleensä estää meitä tuntemasta vapaasti sisällämme liikkuvia energioita ja muuttumasta niiden vaikutuksesta yhtä luonnollisesti kuin kylmän veden aiheuttama syvähengitysrefleksi mieleen tulee lukemattomat normit, tavat ja traditiot, joihin olemme kasvaneet elämämme aikana ja jotka toimivat ehdollistuneiden ajattelumalliemme pohjana. Harvoin on kysymys siitä, että meille olisi ulkoapäin väkisin määrätty tietynlaisia ajatusmalleja. Olemme itse hiljaa sisäistäneet elämäntapamme ja traditiomme.

Sisäinen rakenne vs. ulkoinen rakenne itseorganisoituvassa kokonaisuudessa

Rakastamme tapojamme ja traditioitamme. Ne ovat usein lomittuneet lähtemättömästi identiteettiimme tunnetasolla. Ja ajattelemme, että näin täytyy olla. Loppujen lopuksi meillä on tiettyjä velvollisuuksia lähipiiriämme kohtaan ja etenkin velvollisuus toimia rakentavasti kokonaisuutta ajatellen: Pitää taloa pystyssä.

Mutta kun ajattelemme tätä kuviota syvemmin se hajoaa heti kättelyssä: ulkomaailman rakenteet eivät voi korvata sisäistä eheyttä, joka syntyy vain kun olemme ankkuroituneet yhtenäiskenttään. Jos yritämme vain täyttää ulkoiset odotukset, pidämme kiinni totutuista ajatusmalleista ja menetämme tämän seurauksena yhteyden todelliseen minäämme meillä ei ole mitään annettavaa läheisillemme.

Kun ulkoinen rakenne syrjäyttää sisäisen yhtenäisyyden

Viime aikoina olen katsellut useita videoita, joissa ihmiset kertovat yksinkertaisesta elämäntavastaan ja siitä, kuinka tyytyväisiä he ovat siihen, mitä heillä on. Nämä videot tuntuvat todella maadoittavilta, mutta yksi asia kiinnittää huomioni: se, miten ihmiset sanovat: ”Yritän tehdä tätä” tai ”Yritän olla sellainen.” Tuntuu kuin he esittäisivät jotakin, ikään kuin kuin olisi olemassa parempi tapa elää kuin se, jota he jo elävät. Meidän tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten puhumme itsellemme. Kun teemme jotain, kukaan ei voi tehdä sitä puolestamme meidän näkökulmastamme. Jokaisella on vapaus ja valta vaikuttaa yhteisen todellisuutemme luomiseen ja saada aikaan muutosta. Meidän ei pidä odottaa, että joku muu tarttuu aloitteeseemme. Kukaan ei voi toimia puolestamme.

Toinen asia, joka on pistänyt silmääni on se, kuinka usein ihmiset näyttävät syövän, laittavan ruokaa tai käyvän ostoksilla. Minäkin rakastan hyvää ruokaa, mutta syöminen on minulle aina ollut enemmän välttämättömyys – asia, jonka jättäisin mielelläni väliin, jos en ole nälkäinen.

Ymmärrän, että kaikki ruokaan liittyvä ”pitää elämämme koossa”. Kun vietin puoli vuotta sairaalassa aivohalvauksen jälkeen, ateriat jäsensivät päivää mukavasti ja antoivat tunteen, että oli jotain konkreettista, mistä pitää kiinni. Mutta sillä ei ollut syvempää merkitystä. Syöminen on usein sosiaalinen tapahtuma ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta todellinen yhteenkuuluvuus syntyy siitä, että olemme ankkuroituneet yhtenäiskenttään.

Vihamielisyys vieraanvaraisuudessa

Ruokailuun sosiaalisena tapahtumana liittyy niin paljon henkilökohtaisia mieltymyksiä, että siitä on melkein mahdoton puhua loukkaamatta jonkun pyhiä periaatteita. Minulla on kuitenkin muistissani tapahtuma, joka vain eteni omalla painollaan jättämättä sen kummempia jälkiä, mutta joka nyt paljastaa asioiden ytimen; Sen, miten yhteiset ateriat voivat syventää yhteyksiämme, kun aidosti huomioimme toistemme kokonaisuutta. Tai ne voivat päinvastoin välittää epä-toivotun erillisyyden tunteen, jos yhteinen ateria on vain tapoja kunnioittava rituaalinen ele, jossa ulkoinen muoto on tärkeämpi kuin läsnäolo.

Ystäväni Wuhanin yliopistosta ja minä olimme saaneet illalliskutsun vanhemmalta pariskunnalta, joka oli juuri muuttanut uuteen asuntoon Shanghain esikaupunkialueella. Kutsu itsessään tuntui lämpimältä ja anteliaalta, ja halusin kunnioittaa sitä, vaikka kuumuus oli turvottanut jalkani. Pystyin tuskin seisomaan jaloillani ja kävely oli raskasta. Puhuin ystävälleni asiasta ja hän rauhoitti minua sanoen, että voimme kantaa tuolin talon edustalla olevan portaikon yläpäähän ja siitä hissille ja siitä eteenpäin kaikki olisi helppoa.

Kun oli illallisaika ja saavuimme kutsun esittäneen pariskunnan asuntoon he antoivat minun heti kättelyssä ymmärtää, että en voinut ajaa pyörätuolillani heidän hienolla, uutuuttaan kiiltävällä parkettilattialla. Viesti oli selkeä ja tunsin käpertyväni kokoon. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä otin asiat yleensä sellaisina kuin ne ilmenivät. Nyt minulla oli edessäni suojelua vaativa parkettilattia.

Nousin ylös ystäväni tuella ja siirryin sohvalle. Päänsärkyni voimistui, ruokahaluni katosi, enkä tuntenut itseäni tervetulleeksi.

Myöhemmin, kun ystäväni auttoi minut kylpyhuoneeseen ja sain hetken olla yksin, mieleni selkeni. Tajusin, ettei minun tarvinnut pakottaa itseäni jäämään kun minulla ei ollut edes nälkä. Sanoin ystävälleni, että hänen pitäisi nauttia illallisesta, mutta minä palaisin hotelliin. Siinä ei ollut ristiriitaa, ei draamaa — vain oivallus siitä, että tilanteessa ei enää ollut tilaa minulle. Yksinkertainen tietoisuuden muutos.

Kun muoto syrjäyttää läsnäolon

Ajatellessani tätä tapausta kannoin vuosien ajan epämääräistä tunnetta, että en yksinkertaisesti osaa käyttäytyä. Mutta myöhemmin ymmärsin, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ilta ei ollut epäystävällinen; se vain noudatti erilaista logiikkaa. Vieraanvaraisuuden rituaali – ylpeys uudesta asunnosta, halu esitellä kaikki ”kunnolla” – oli hiljaa noussut ihmisten välisen kohtaamisen edelle. Parkettilattia tuli tärkeämmäksi kuin huoneeseen astuva ihminen.

Tämä noudatti samaa logiikkaa kuin 1990-1991 kun ystäväni ja minä suunnittelimme vierailua Pekingin Kiellettyyn kaupunkiin – paikkaan, jonka olin jo kauan halunnut nähdä. Kun ystäväni soitti etukäteen kysyäkseen esteettömyydestä, vastaus tuli tylysti: alueella ei ollut lupa liikkua pyörätuolilla. Syynä oli se, että ”pyhä maaperä” saattoi vahingoittua. Ja niinpä Kielletystä kaupungista tuli minulle kirjaimellisesti kielletty.

Nämä episodit paljastavat yleismaailmallisen kaavan: kun ulkoinen muoto tulee tärkeämmäksi kuin läsnäolo, yhteys hajoaa. Yhteinen ateria voidaan tarjota hyvillä aikomuksilla, mutta se ei ravitse, jos mukana olevat ihmiset eivät voi olla läsnä sellaisina kuin ovat. Mutta kaikesta huolimatta minä kuuntelen älyllistä kehoani, joka asettuu omaan tasapainoonsa heti kun sillä on siihen mahdollisuus.

Nämä hetket osoittavat, että esteettömyys alkaa jo kauan ennen arkkitehtuuria – se alkaa mielessä, halusta kohdata toinen ihminen ilman rituaalien tai odotusten taakkaa.

Vaikka omat esimerkkini saattavat vaikuttaa äärimmäisiltä, sama kaava toistuu arkielämässä paljon hienovaraisemmin. Useimmat ihmiset ovat jossain vaiheessa tunteneet hienoisen jännitteen tilanteissa, joiden pitäisi olla lämpimiä ja vieraanvaraisia – tunteen, että heidän on käyttäydyttävä oikein, sovittava rituaaliin tai mukaututtava jonkun toisen käsitykseen siitä, miten asioiden pitäisi olla. Tämä on vieraanvaraisuuden sisään kätkeytyvä vihamielisyyden muoto.

Mitään avoimesti epäystävällistä ei tapahdu, mutta ilmapiiri viestittää, että tapahtuman ulkoinen muoto on tärkeämpi kuin läsnä olevat ihmiset. Kun näin tapahtuu, yhteys romahtaa kauan ennen kuin kukaan huomaa sitä. Ihmisten kohtaaminen korvautuu esityksellä. Ja jopa ne, jotka eivät ole koskaan kohdanneet avointa syrjintää, voivat tuntea tämän hienovaraisen vieraantumisen kehossaan.

Luopuminen tavoista ja esineistä, jotka eivät enää palvele kokonaisuutta

Tämä on sisältä päin lähtevän suvereeniuden ydin: ei kiinnittyä ulkoapäin annettuihin tapoihin ja rituaaleihin, vaikka ne olisivat omasta hatusta tempaistuja, vaan luopua niistä heti kun ne eivät enää palvele kokonaisuutta. Ihmisillä on tapana vahvistaa tunnesiteitään kutsumalla läheisinä pitämiään asioita lempinimellä. Ei pelkästään ystäviä, vaan myös esineitä. Kun kymmenen vuotta sitten löysin huutokaupasta upean teekannun se sai heti nimen ‘Sir Earl Grey’.

Tämä sen vuoksi, että minun oli tapana aloittaa päiväni juomalla litra Earl Grey teetä. Teekannulta oli kadonnut alkuperäinen kansi, ja henkilö, joka myi sen minulle, oli korvannut alkuperäisen kannen ruskealla baretilla, jossa oli tupsu. Itse teekannu oli suoraselkäinen, vankka, rustiikkinen savesta valettu kannu. Huolimatta tunnesiteestäni teekannuun, minulla ei ollut vaikeuksia lopettaa Earl Grey -teen juomista, kun tunsin, ettei minulle ollut hyväksi juoda niin paljon mustaa teetä sokerilla terästettynä. Niinpä vaihdoin jasmiiniteehen, joka maistuu paremmalta ilman sokeria. Ja minulla oli jo siro jasmiiniteekannu.

Keskittyminen omiin resursseihin

Vuosien mittaan olen huomannut, että tämä sama periaate pätee paitsi esineisiin ja tunnesiteisiin myös siihen, miten käytämme tärkeimpiä resurssejamme: aikaa, energiaa, rahaa ja henkisiä voimavaroja. Aivohalvaukseni jälkeen toiminnan ytimessä oli energian keskittäminen. Jos halusin elää täysipainoisesti, minun piti miettiä tarkkaan, missä järjestyksessä teen asioita, jotta mitään ei tarvitsisi toistaa turhaan. Yli kaksikymmentä vuotta olen hoitanut kotitalouttani ikään kuin johtaisin suurta perhettä – en siksi, että minun olisi tarvinnut, vaan koska se säästää sekä aikaa että henkistä vaivannäköä. Kyse ei ole tehokkuudesta sinänsä, vaan siitä, että ohjaan voimavarani kohti sitä, mikä todella rikastuttaa elämääni, sen sijaan että suuntaisin energiani loputtomiin pieniin tehtäviin.

Itseorganisoituva kokonaisuus ei tuhlaa energiaansa. Se järjestää ympäristönsä ja rutiininsa niin, että elämän kulku on mahdollisimman kitkatota ja selkeää. Nämä käytännön valinnat ovat myös osa sisäistä arkkitehtuuria – niitä hiljaisia rakenteita, jotka määräävät, miten elämä virtaa tai pirstoutuu.

Tila elävänä resurssina: muisti ja tarinat, joita kannamme mukanamme

On olemassa toinenkin resurssien ulottuvuus, joka jää usein huomaamatta: TILA. Ei pelkästään fyysinen maa tai huoneet, vaan eletty tila, joka kätkee sisäänsä muistomme, liikkeemme ja varhaiselämämme muodot. Tila ei ole koskaan tyhjä; se kantaa mukanaan jäljen kaikesta, mitä sen sisällä on tapahtunut. Tajusin tämän vuosikymmeniä sitten, kun vierailin lapsuuden kotikonnuilla pitkän poissaolon jälkeen. Paikka ei muistuttanut minua vanhempieni menetyksestä. Sen sijaan se herätti alkuperäisen lapsuuden energian – kuinka matala lapsuudessa jyrkkä saunalle johtava polku oli aikuisen näkökulmasta, kuinka korkeiksi ja sympaattisiksi männyt jäkäläviiksineen olivat kasvaneet, kuinka raikkaalta ja elävältä metsä tuntui vuosikymmenten kasvun jälkeen omassa biosfäärissään. Tila oli jatkanut elämäänsä, ja näin tehdessään se heijasti omaani takaisin minulle.

Kylään jääneet elivät erilaista tarinaa, jota leimasi pikemminkin jatkuvuus kuin lähteminen. Heille samat polut ja pellot saattoivat kantaa muutoksen tai menetyksen taakkaa, kun taas meille ne sulautuivat yksinkertaisesti muualla elämän virtaan. Tämä sai minut ymmärtämään, että ihmiset eivät aliarvioi tilan arvoa vain siksi, ettei se tuota voittoa. Joskus takerrumme tunnepitoisiin tarinoihin, joita olemme liittäneet tiettyyn paikkaan, ja ympäröivä tila muuttuu ratkaisemattomien muistojen säilytyspaikaksi. Mutta tilaa voidaan aina tarkastella uudesta näkökulmasta. Voimme milloin tahansa vapauttaa siihen kudotun jännitteen ja nähdä tilan jälleen hiljaisena perustana, joka tukee hengitystä, liikettä ja yhtenäisyyttä. Tila ei ole tyhjyyttä; se on tavallisin ja välttämättömin resurssimme.

Ehdollistuneesta sisäisestä rakenteesta irrottautuminen

On hetkiä, jolloin sisäinen tukirakenne, joka aiemmin piti elämän koossa, muuttuu läpinäkyväksi, ja minuus järjestäytyy uudelleen laajemman yhtenäisyyden kentältä käsin. Muutos voi tuntua lähes painottomalta, ikään kuin tuttu maaperä olisi korvautunut syvemmällä yhdenmukaisuudella. Siksi laajentuneesta tietoisuustilasta kirjoitetut tekstit voivat myöhemmin tuntua yllättäviltä: ne on kirjoitettu näkökulmasta, jota tavalliset havainto-tottumukset eivät rajoita. Kun sisäinen arkkitehtuuri höllentyy, järjestelmä järjestäytyy luonnollisesti uudelleen korkeammalta tasolta, ja se, mikä kerran tuntui kiinteältä, muuttuu vain yhdeksi monista kokoonpanoista.

Kun puhumme erilaisista agendoista, olivatpa ne hyväntahtoisia tai ei, on helppo projisoida omaa pelkoa ulospäin. Mutta ainoa agenda, joka todella muokkaa todellisuuttamme, on se, joka on sisällämme. Yhtenäiskenttä ei reagoi tarinoihin, varoituksiin tai ulkoisiin kertomuksiin – se reagoi sisäiseen eheyteen. Ainoa todellinen hallintamme koskee omaa linjaustamme ja sitä, miten käytämme henkistä kapasiteettiamme, joka on arvokkain resurssimme. Jokainen ajatus on luomistyö. Kun lakkaamme etsimästä demoneja itsemme ulkopuolelta ja keskitymme sen sijaan sisäiseen selkeyteen, kenttä heijastaa tuon selkeyden takaisin meille.

Johdonmukaisuus arjessa

Johdonmukaisuus ilmenee luotettavasti. Tänään, kun avustajani jätti vahingossa pankkikorttinsa läheisen supermarketin itsepalvelukassalle, joku löysi sen ja toimitti sen heti kassalle. Rehellisyys on myös oma alueensa. Kun toimimme johdonmukaisesti, vahvistamme rakennetta, joka tukee meitä kaikkia.

Kun sisäinen rakenne on pirstoutunut

Tämänkaltaista rehellisyyttä ei aina tapaa. Vietettyäni aikaa saksalaisissa kylpylöissä 1980-luvulla jätin toilettilaukkuni pesuhuoneeseen – tapa, joka on Suomessa täysin normaalia. Palattuani uima-altaalta se oli kadonnut. Myöhemmin henkilökunta selitti, ettei tavaroita pidä koskaan jättää paikkaan, jossa ei ole ketään muuta läsnä: ”tilaisuus tekee varkaan”. Kun ihmiset uskovat, ettei heitä nähdä, he käyttäytyvät usein ikään kuin heidän teoillaan ei olisi seurauksia. Mutta sellaista hetkeä ei ole. Jokainen valinta muokkaa olemuksemme rakennetta. Kultainen sääntö – kohtele toisia niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan – ei ole moraalinen ohje, vaan rakenteellinen totuus. Se pätee riippumatta siitä, katseleeko kukaan.

Kotiinpaluu sisäisen johdonmukaisuuden vaalimisena

Kun 3D maailman ehdollistunut sisäinen rakenne hälvenee, esiin nousee jotain paljon yksinkertaisempaa ja intiimimpää: kodin tunne, jolla ei ole mitään tekemistä paikan kanssa. Monet hengelliset perinteet puhuvat ”kotiinpaluusta” ikään kuin se olisi ulkoinen määränpää, valtakunta, johon on päästävä tai joka on ansaittava. Mutta koti ei ole muualla. Koti on oman sydämen hiljainen ykseys – paikka, jossa läsnäolo ei ole enää jakautunutta, esiteltyä tai neuvoteltua. Se on piste, jossa minä lakkaa etsimästä eheyttä ja yksinkertaisesti lepää siinä.

Tämä on todellinen kotiinpaluu: ei saapumista toiseen maailmaan, vaan paluuta keskukseen, josta kaikki maailmat koetaan. Kun sisäinen 3D tukirakenne murtuu, jäljelle ei jää tyhjyys vaan yhteenkuuluvuuden tunne — sellainen, joka nousee yhtenäiskentästä, jossa mitään ei tarvitse todistaa eikä mihinkään pyrkiä. Se on MINÄ OLEN -läsnäolo, joka tunnistaa itsensä, ei ideana vaan olemisen perustana.

Tämä paluu kotiin ei etene suoraviivaisesti. Siirtyminen yksinkertaisesta monimutkaisempaan sisäiseen arkkitehtuuriin – tietoisuuteen – muistuttaa enemmän kuntoutusta kuin ylösnousemusta: se on edistymisen ja taantumisen, integroitumisen ja irtipäästämisen rytmi. Yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin; kaksi eteenpäin, yksi taaksepäin; kolme eteenpäin, uusi tauko. Järjestelmä järjestäytyy uudelleen aaltoina, riippuen henkisestä ja fyysisestä tilastamme sekä siitä, miten reagoimme ympäröivään maailmaan. Jokainen sykli vie meitä lähemmäksi keskustaa, ei väkisin, vaan oppimalla vähitellen pitämään yllä oman eheytemme taajuutta. Kotiin ei päästä yhdellä loikalla; se vakiintuu näiden heilahtelujen kautta, kunnes koherenssi ja ykseys on luonnollinen olotilamme.

Kun tunnistamme tämän kasvuprosessin ymmärrämme, että sisäiset heilahtelumme eivät määrää suuntaamme. Liike yhtenäisyyden ja supistumisen, selkeyden ja sekavuuden välillä on yksinkertaisesti toipumisen rytmi – ei totuuden mittari. Aivan kuten tiedämme, että aurinko paistaa aina pilvien yläpuolella, opimme, että yhtenäiskenttä pysyy vakaana sisäisistä ailahteluistamme huolimatta. Sen yhtenäisyys ei horju väliaikaisten tunnetilojemme mukaan. Se seuraa omaa rytmiään ja pitää meistä kiinni silloinkin, kun emme itse pysty pitämään kiinni itsestämme. Koti on tämän pysyvyyden tunnistaminen – hiljainen luottamus siihen, että kenttä on vakaa ja että palaamme siihen aina.